Luonnontaloudellisesti kestävä sivistysyhteiskunta

Vaatimus luonnontaloudellisesti kestävästä sivistysyhteiskunnasta osuu aikamme, 2020-luvun ytimeen. Joku voi kysähtää, kuka on osannut kiteyttää moisen viisauden.

Kiteytys on neljän vuosikymmenen takaa. Jos pitää nimetä yhteisö, jossa asia on sanottu, niin se on Keskustapuolue. Jos pitää nimetä henkilö, niin se on puheenjohtaja Paavo Väyrynen.

Sama porukka kävi vuoden 1983 eduskuntavaalit tunnuksella ”Ota vastuu huomisesta, Keskusta – vihreä liitto elämän puolesta”.

Jos Suomen poliittisista liikkeistä jollekin kuuluu esikoisoikeus vihreydestä, niin se on Suomen Keskusta. Asia on kuitenkin liian tärkeä yhden puolueen omistettavaksi – mutta perintöään puolueen pitää vaalia.    

Politiikassa joku voi kokea omistavansa jonkin aatteen tai asian. Siitä seuraa yleensä, että vain ”omistaja” kokee voivansa määritellä aatteen tai asian sisällön.

Tapahtuu poliittinen portinvartijailmiö. Ovia ei avata vaan suljetaan. Luodaan vastakkainasetteluita antamalla käsitteille uusia sisältöjä ja poissulkemalla käsitteiden yhteenkuuluvuutta.

Elo luonnon kanssa on osa suomalaisuutta

Esimerkkinä toisensa pois sulkevista käsitteiden sisällöistä ovat vihreyden ja suomalaisuuden määritelmät. Jos olet korostetusti isänmaallinen suomalainen, voitko olla luontoarvoja laajasti ymmärtävä vihreä.

On järjetöntä, että luontoyhteyttään korostanut – metsään kuuluvuutta ja jokamiehen oikeuksiaan vaalinut – kansakunta sulkee pois yhteenkuuluvuuden sanojen suomalainen ja vihreä välillä.

On perin kummallista, jos vihreys ei voi olla suomalaisuutta ja suomalaisuus vihreyttä. Nehän ovat toisiaan täydentävä sanapari.

Poissulkevuus nousi mieleen seuratessa, mitä viestivät Paasikiven aukiolle tulleet pari vastamielenosoittajaa Pikkuparlamentin eteen Mannerheimintielle itsensä istuttaneille elokapinnalliselle.

Ämyreistä kaikuivat Finlandia hymni ja Jääkärien marssi. Vastakkain asetettiin toisensa poissulkeviksi ikään kuin mennyt ja tuleva maailma – suomalaisuus ja vihreys.

Se oli väärin. Elo luonnon kanssa on olennainen osa suomalaisuutta ja kansallista identiteettiämme. Asia on kansien väliin kirjattu viimeistään Sakari Topeliuksen Maamme -kirjan ilmestyttyä vuonna 1875.

Ilmastonmuutos tai luonnon monimuotoisuus eivät ole 2000-luvun valistuneen etujoukon keksintöä

Noista ajoista on kulunut pian 150 vuotta; voidaanko tuon ajan luonnon ja ihmisen yhteydestä ammentaa oppeja 2020-luvulle? Hämmentävää, mutta vastaus on kyllä.

Monet aikaamme kuvaavista ja sovellettavista aatteista ovat vuosituhansien tai vuosisatojen takaa. Aatteet voivat olla samoja, mutta niiden käytäntöön saattaminen on muuttunut.

Aatehistoriaan kannattaa perehtyä. Historian tietämys laajentaa näkökulmaa ja auttaa suhteuttamaan asioita.     

Edellä esitettyä oppia seuraten ei pidä unohtaa suomalaisuuden ja vihreyden historiallista ja yhteiskunnallista yhteyttä. Siinä pätee Johannes Virolaisen 1960-luvun alussa puolueen ohjelmatyöstä lanseeraama oppi.

”Jotta poliittinen liike voisi säilyttää vaikutusvaltansa, sen ohjelman ja toiminnan täytyy:

1) Ensimmäiseksi ottaa huomioon historiallinen kehitys kussakin maassa.

2) Toiseksi sen on kyettävä esittämään käytännön ratkaisuehdotukset yhteiskunnan suurille ajankohtaisille ongelmille. 

3) Kolmanneksi sen olisi kyettävä näkemään ja viitoittamaan kansakunnan tulevaisuuden tie.”    

On sitä osattu ennenkin. Esimerkiksi ilmastomuutos, vihreä vallankumous, suljetut kierrot tai luonnon monimuotoisuus eivät ole 2000-luvun todellisuudesta syntyneen valistuneen etujoukon tietoisuutta.

Opit ovat paljon kauempana historiassa, maasta elantonsa hankkineen kansan tajunnassa. Noutaja olisi tullut, jos sukupolvesta toiseen taloa eläneet eivät olisi ymmärtäneet luonnon moniarvoisuutta.

Keskusta – se aito ja vanha vihreä

Keskustan ajattelua ja vihreyden perintöä voi avata muutamilla lainauksilla puheenjohtajien puheista ja ohjelmista. On kuljettu edellä. Menneestä puhuminen ei ole paluuta menneisyyteen.

Santeri Alkion ajattelussa maa piti vapauttaa ”luonnontilasta, huolimattomuuden lepotilasta ja keinottelutilasta”. Leivänkasvattajamies oli myös luonnonvarjelija, Jumalan työn jatkaja.

Maa piti saada ”tuottamaan nälkäisille leipää, työttömille työtä, julistamaan suurteollisuus- ja kaupunkiorjille siveellistä hermovapautuksen evankeliumia. Se tarkoittaa ihmisen johtamista ajatuksin, kourin ja sieluin maahan”.

Edelleen ajankohtainen on V. J. Sukselaisen linjaus metsien käytöstä vuodelta 1940. Siinä liipataan kysymystä, kuka omistaa metsät ja millainen on omistajan vastuu. Teema on tuttu 2020-luvullakin.    

”Yksityismetsien hoidolle asetettava huomattavat minimivaatimukset. Ellei metsänomistaja pysty täyttämään velvollisuuksiaan, metsä on otettava väliaikaisesti valtion hoitoon ja maksettava sen tuotolla tarpeellisten metsänparannustöiden kustannukset.”

Johannes Virolainen varoitti 1971 kirjassaan ”Ainoa vaihtoehto – poliittinen keskusta” poltettujen hiilitonnien ilman hiilidioksidipitoisuuden nostamista. Siitä ei kunnian kukko laulaisi.

”Seurauksena on useiden tiedemiesten mukaan maapallon lämpötilan niin voimakas nousu, että napajäätiköt alkavat sulaa. Jos sulaminen edistyy pitkälle, suuri osa maapalloa joutuu veden alle.”

Keskustanuoret vaativat 1973 ”Vihreämpään yhteiskuntaan” -ohjelmassaan tuotannon rakentamista pääasiallisesti uusiutuvien luonnonvarojen hyväksikäyttöön: ”Uusiutumattomia luonnonvaroja on käytettävä säästäen ja saatava aikaan niiden kierto.”

Keskustan periaateohjelma 1982 linjaa: ”Luonnon hoito on kansakunnan elintärkeä tehtävä ja työn lähde. – – On luotava ylisukupolvinen tasapainotalous, joka turvaa tulevienkin sukupolvien elämisen ehdot. – –Yhteiskunnan tehtävänä on huolehtia siitä, että talous toimii luonnontaloudellisesti, sosiaalisesti ja inhimillisesti kestävällä ja hyväksyttävällä tavalla.”

Paavo Väyrynen kirjoitti 1983 Helsingin Sanomissa luonnonmukaisesta tietoyhteiskunnasta. Siinä kirjoituksessa oli hänen keskeinen yhteiskuntapoliittinen oppinsa.

”Luonnonmukaiseen tietoyhteiskuntaan päästäksemme meidän tulee samanaikaisesti ensinnäkin vahvistaa yhteiskuntamme luonnontaloudellista perustaa, toiseksi toteuttaa voimakasta hajautusta ja kolmanneksi tukea hallittua siirtymistä tietoyhteiskunnan teknologiaan.”

Vuonna 1996, 25 vuotta sitten linjattiin Suomen Keskustan periaatteiksi: ”Luonto on meille liittolainen. Luonnon monimuotoisuuden ylläpito suojelee maapallon elämää ylläpitäviä järjestelmiä.” – –

Uusiutumattomia luonnonvaroja on kukin sukupolvi oikeutettu käyttämään vain, mikäli se korvaa käyttämänsä osuuden seuraaville polville sellaisella tiedolla ja teknologialla, joka auttaa elämään sovussa luonnon kanssa.

Tämä tarkoittaa tuotannon ja kulutuksen kiertojen sulkemista ja yhdentämistä luonnon kiertoihin.”

Vihreää perintöään Keskustan pitää vaalivan vielä tulevaisuudessakin. Yhteistyössä muiden vihreiden toimijoiden kanssa. Luonnontaloudellisesti kestävä sivistysyhteiskunta edellyttää, että ihmisiä johdetaan ajatuksin, sieluin ja kourin maahan. Ehkäpä enemmän kuin koskaan ennen?

Kaksinapaisuuden aika on ohi.