Riskiyhteiskunta eurooppalaisena ilmiönä. Mitä Suomessa pitäisi tehdä?

Saksalainen sosiologi ja yhteiskuntatieteilijä Ulrich Beck loi jo 1980–luvun puolessa välissä tunnetun teorian ja ilmiön riskiyhteiskunnasta. Ilmiö koskettaa edelleen kaikkia länsimaita ja myös Suomea. 

Ulrich Beckin riski-yhteiskuntateoriassa on kaksi keskeistä ja tunnettua ulottuvuutta: instituutioiden  (perhe, sukupuoli, poliittiset puolueet, ay-liike, ammatit) fragmentoituminen, sekä globaalin talouden ja  digitalisaation seurauksena tapahtunut työn muutos ja sen niukkuus. Globalisaatio on johtanut mm. yritysten päätösvallan siirtymiseen alueelliselta tai paikalliselta tasolta ylikansalliselle tasolle. 

Kuten hyvin tiedetään, kummastakin yllä mainitusta ilmiöistä on paljon konkreettia esimerkkejä.  Perinteiset perhearvot ja sukupuolikysymykset ovat kokeneet viime vuosina lukemattomia muutoksia, ay- liikkeen jäsenmäärät ovat olleet jo pitkään laskusuunnassa, kuten myös puolueiden ja kirkon jäsenmäärät. 

Kaiken kaikkiaan yhteiskunnallinen koherenttius on rapautunut ja ihmisistä on tullut entistä enemmän  individualisteja ja lisääntyvässä määrin erilaisia yksin yrittäjiä. 

Globaalin talouden ja työelämän suhteen muutos on ollut niin ikään rajua, ja sitä on edelleen vauhdittanut  teknologinen kehitys, digitalisaatio ja keinoäly. Aika ja paikka ovat menettäneet merkityksensä, joten  ihminen on saman aikaisesti vapaa, mutta myös paradoksaalisesti kahlittuna teknologiaan ja työhönsä.

Globalisaation ja sen seurausten myötä niin sanottu varma työpaikka ja elämän mittainen ura saman  työnantajan palveluksessa on entistä harvinaisempi ilmiö. Paikallinen työpaikka voi lähteä alta esimerkiksi  jonkin kansainvälisen kriisin, luonnonkatastrofin tai vaikka pandemian seurauksena. Se, kuinka hyvin ihminen tai  paikallinen kustannuspaikka suoriutuu tehtävässään, ei ole enää välttämättä ratkaisevaa. Päätökset tehdään  tuhansien kilometrien päässä esimerkiksi Suomesta katsottuna. 

Riskiyhteiskunnan aikakaudella ihmiseltä odotetaan kuitenkin valmiutta kouluttautua pitkin työuraa, mutta erityisesti tapauksissa, kun työpaikka on menetetty. Takeita siitä, että uudelleen kouluttautuminen  realisoituisi uuden työpaikan muodossa, ei kuitenkaan aina ole. Vastuut ja velvoitteet jäävät aina yksilölle  itselleen. Kritiikistä ja riskeistä huolimatta uudelleen kouluttautumiselle on vaikeaa löytää nykymaailmassa  muunlaista vaihtoehtoa. 

Keskusjohtoisuus ja valtio eivät ole ratkaisu

Suomi ei tee luonnollisestikaan poikkeusta riskiyhteiskunnista ilmiönä, mutta suomalainen  keinovalikoima miten ilmiöön ollaan vastattu, on monella tapaa vanhoillinen ja väärä. Suomessa on ollut  pitkään vallalla yksilön aktiivisuteen perustavan lähtökohdan sijaan puoluerajat ylittävä valtiovetoisuutta  korostava ideologia. Erityisesti vasemmiston poliittinen liturgia korostaa toistuvasti hyvinvointivaltion  vahvistamista. Tulitukea vasemmistolaiselle ajattelulle tulee luonnollisesti vasemmalle kallelleen olevalta tutkijakaartilta, joka kantaa säännöllisesti huolta hyvinvointivaltion tilasta ja siihen kohdistuvista mahdollisista leikkauksista. 

Poliittisen konsensuksen hengellä siunattu valtiovetoinen politiikka on joka tapauksessa usein vain  syventänyt kriisiytyneen kansalaisen tilannetta. Työttömän oikeudet ovat olleet vuosikymmeniä  esimerkiksi opiskelun suhteen tarkkaan säänneltyjä ja valvottuja. Asetelma on jo lähtökohtaisesti passivoiva.

Suomessa on ajateltu juuri päinvastoin, kuin se kuuluisa maalaisjärki sanoisi. Kun yksilö  syrjäytyy työmarkkinoilta hän on absoluuttisessa syrjäytymisvaarassa myös kaiken muun elämän suhteen.

Tällöin kaikkien osapuolten yhteinen intressi olisi työttömän työmarkkinakelpoisuuden kiihdyttäminen ja  edistäminen. Nyt Suomessa toimitaan edelleen tavalla, joka ei edellä kuvattua tilannetta helpota.

Sanna Marinin hallituksen päätöksen mukaan 1.1.2023 lähtien työnhakija on voinut suorittaa erilaisia opintoja menettämättä työttömyysetuuttaan. Esimerkiksi lyhyehköt kurssit, pätevöitymiskoulutukset ja kansalaisopiston opinnot eivät enää vaikuta työttömyysetuuden saamiseen. Myöskään työllistymistä edistävän palvelun osana suoritetut opinnot eivät vaikuta oikeuteen saada työttömyysetuutta. 

Oleellista ja hyvin suomalaista politiikkaa paljon kuvaavaa on edellä kuvatun päätöksen pinnallisuus ja täydellinen riittämättömyys. Ainoa oikea ratkaisu olisi ollut antaa esimerkiksi pitkäaikaistyöttömälle määräaikainen opiskeluoikeus (esimerkiksi ansiopäivärahalla), jonka puitteissa hän voisi suorittaa esimerkiksi ammatillisen tutkinnon tai myöhemmin jopa alemman korkeakoulututkinnon. Viimeksi mainittu voisi realisoitua esimerkiksi  avoimen yliopiston opintopolun avulla, jos opintonäytöt puhuvat edellä mainitun puolesta.

Kannustinloukkojen seuraukset ovat fataalit

Yksikään Suomen hallituksista ei ole kyennyt ratkaisemaan politiikallaan muitakaan riskiyhteiskunnan kipupisteitä, joihin pitkäaikatyöttömyys keskeisesti asemoituu. Käytännössä jokainen hallitus on ylläpitänyt ja jopa syventänyt mm. kannustinloukkoja valitun politiikkansa avulla. 

Vallitsevan inflaation aikana on ollut jopa paheksuttavaa, että ansioturvan suojaosuuteen ei ole tehty minkäänlaista korotusta. Nyt kaiken lisäksi Petteri Orpon hallitus on poistamassa kaikki suojaosuudet. Jo entuudestaan työttömän 300 euron suoja–osuus oli hyvin vaatimaton ja monilta osin riittämätön. Valittu Orpon hallituksen politiikka ei siten luo kannusteita ottaa vastaan esimerkiksi keikkatöitä, joiden varassa työtön henkilö on voinut parantaa edes hieman elämänsä laatua.

Oikeaa politiikkaa olisi ollut nostaa suojaosuus vähintään tuhanteen euroon kuukaudessa, joka jo helpottaisi selvästi kriisiytyneen kansalaisen elämäntilannetta ja kannustaisi samalla ottamaan työtarjouksia vastaan. Sama politiikka koskee opiskelijoiden tulorajoja, jotka aiheuttavat äärimmäisen paljon päänvaivaa niin työhaluiselle opiskelijalle itselleen, kuin myös etuuden maksajalle ja jopa työnantajalle.

Suomessa uskotaan edelleen siis vahvasti siihen, kuinka tarkalla hallinnollisella mikromanageerauksella päästään hyviin lopputuloksiin. Lopputulos asiakaskokemusten mukaan on usein sekava, kankea ja  byrokraattinen.

Julkisessa hallinnossa vedotaan usein resurssipulaan, joka monella eri tapaa on varmasti  totta, kun nykyisenkaltaista valtiovetoisuutta edelleen harjoitetaan. Valtiovalta on tunnetusti vastannut  TE–palveluiden resurssipulaan palkkaamalla lisää henkilökuntaa, joiden tehtävänä on nimenomaisetsi työttömien valvonta, ohjaus ja neuvonta. Panos ja tuotos suhdetta arvioitaessa lopputulos ei ole ollut  loppukäyttäjän silmin katsottuna kummoinen. 

Työ pitää loitolla puutteen, paheen ja tarpeen – myös riskiyhteiskunnan aikakaudella

Sosiaaliturvan ja kannustinloukkojen ongelmat eivät ole uusi ilmiö muuallakaan. Britannian sosiologeista ongelman havainnoi ensimmäisten joukossa mm. Sir Anthony Giddens, joka toimi pääministerin Tony Blairin neuvonantajana, kun Blair linjasi uudelleen Britannian talous-ja sosiaalipolitiikan keskeisiä  parametrejä. Giddensin keskeisiä huomioita ja tavoitteita oli nimenomaan irrottaa Britannia vanhasta passivoivasta tulonsiirtoihin perustuneesta järjestelmästä, joka tilalle luotiin welfare- to- work-malli. 

Ajatuksena oli kaikessa yksinkertaisuudessaan työttömien aktivointi ja kannustaminen. Toisaalta  työttömiä myös vaadittiin osallistumaan vapaaehtoistyöhön, kouluttautumaan ja vastaanottamaan heille tarjottuja työtilaisuuksia. Giddensin huoli numero yksi oli kotiin jääminen ja sen myötä tapahtuva sosiaalinen tai terveydellinen eriytyminen. Viime kädessä kriisiytynyt kansalainen altistuu lukemattomille riskeille ja erilaisille riippuvuuksille, joista seuranneen laskun viime kädessä maksavat veronmaksajat ja tavalliset palkansaajat. 

Anthony Giddensin ajatuksissa on kiinnostava analogia eli yhtymäkohta 1700-luvun valistusajattelija Voltairen pohdintoihin, jotka filosofi esitteli romaanissaan Candide (1759). Voltairen mukaan työ pitää loitolla kolme ihmiselämän perusvitsausta: puutteen, tarpeen ja paheen. Juuri näistä ilmiöistä myös Giddens oli huolissaan 1990-luvun puolessa välissä julkaistessaan useita teoksia ja artikkeleita aiheeseen liittyen. 

Tarvitaanko uusi ”yhteiskuntasopimus”?

Kun suomalaisten poliittisten puolueiden diskurssia tarkasteltiin erityisesti viimeisten eduskuntavaalien alla huomattiin kuinka hyvinvointivaltio ja sen edustamat palvelut ovat kaikkien intresseissä. Nykyistä hyvinvointivaltion premissiä pohdittaessa tarkemmin, sen voisi tiivistää lyhyesti ruotsalaisittain: alltid mer, aldrig nog. Aina vaan lisää ja mikään ei koskaan riitä tai ole tarpeeksi. Tässä kohtaa on jopa aihetta miettiä: tarvitaanko maallemme uusi yhteiskuntasopimus, jonka puitteissa määriteltäisiin yhteiskunnallinen tahtotila ja kansallinen arvopohja, johon halutaan uskoa vaalikaudesta riippumatta? 

Yksi kiusallisimpia ongelmia mitä Suomella tällä hetkellä on liittyy nimenomaan puutteelliseen  tilannekuvaan maan tosiasiallisesta tilasta. Esimerkiksi älyllisesti ladattu kritiikki hyvinvointivaltion valuvikoja ja sen filosofista lähtökohtaa kohtaan on usein kiusallisesti poissa laskuista. On kiinnostavaa, miten lähes koko poliittinen kenttä ajattelee, että hyvinvointivaltion kulloinenkin kunto on lähes synonyymi yhteiskunnalliselle edistykselle ja onnelle. 

Asetelma on kerta kaikkiaan omituinen.  

Länsimaiseen ajatteluun järjestelmävetoisuuden sijaan on kuulunut lähtökohtaisesti ihminen ja hänen onnellisuus ja vapaus tehdä päätöksiä ilman ulkoa tulevaa painetta. Ulkoa tulevaa käskyvaltaa ja painetta suhteessa yksilön vapauteen (negatiivinen vapauskäsitys) pohti mm. kuuluisa brittifilosofi Isaiah Berlin  v.1957 kuuluisassa esseekokoelmassaan Kaksi vapauden käsitettä. 

Riskiyhteiskunnan ilmiöihin ja ongelmiin on niin ikään haettu ratkaisua väärästä päästä.

Ihminen ja hänen tarpeensa pitäisi nähdä kaiken toiminnan keskiössä järjestelmä– ja byrokratiavetoisuuden sijaan.  Suomessa pitäisi siis ajatella, kuinka järjestelmä on luotu palvelemaan ihmistä, eikä päinvastoin.

Kuten  lähes kaikissa ongelmissa myös tässä ongelman ydin on työttömyys ja työmarkkinoiden toimiminen ja se, miten mm.100 000 pitkäaikaistyötöntä saadaan kiinni työhön.

Pelko ohjaa päätöksentekoa

Suomalaisen politiikan helmasynti on ollut pitkään pelko tehdä rohkeita päätöksiä, luottaa ihmisen kykyyn ohjata elämäänsä myös kriisien keskellä, sekä mielikuvituksettomuus kohdata ajan murros ja murrokset. Toisekseen leimallista on ollut myös välttämättömien päätösten lykkääminen mielellään hamaan tulevaisuuteen tai seuraavalle vaalikaudelle. Päätökset, jos ne ylipäätänsä syntyvät, saadaan aikaiseksi usein vasta pakon edessä. Näin kävi viimeksi NATO-jäsenyyden kanssa.

Joka tapauksessa edellä kuvattu valtiovetoinen ja lähes keskusjohtoinen ajattelu on tullut viimeistään nyt tiensä päähän.

Politiikassa ja yhteiskunnallisessa keskustelussa palataan varmuudella perusasioiden äärelle. Rahan jakamisen, hallinnon ja hallinnoimisen, sekä julkistenpalveluiden paisuttamisen aika on päättynyt. Vastuuta pitää jakaa jatkossa huomattavasti enemmän ihmiselle itselleen ja tämä korostuu, kun ihminen  on kriisiytynyt. Kannustinloukkojen ja tulorajojen (opiskelijat ja työttömät) purkamisesta on hyvä  aloittaa.