Kovaa kasvua paineessa talousparadigman muutokseen
Euroopan parlamentissa Brysselissä toukokuussa järjestettiin Beyond Growth -konferenssi. Sen tarkoituksena oli etsiä vaihtoehtoja nykyiselle kasvutaloudelle sekä määritellä uusin tavoin hyvinvointia ja vaurautta – ”hyvää elämää”.
Keskeisimpänä aiheena oli niin kutsuttu kasvun jälkeinen aika, jossa bruttokansantuotteen (BKT) sijaan yhteiskunnallista edistymistä ja menestymistä mitattaisiin uusin indikaattorein. Tämä puolestaan edellyttäisi EU:n ja kansallisen tason uudistamista suhtautumisessamme talous-, sosiaali- ja ympäristöpolitiikkaan sekä hallintoon.
Kolmipäiväinen korkean tason tapahtuma keräsi lähemmäs 7000 osallistujaa paikan päällä ja etänä. Parlamentti täyttyi Euroopan komission, neuvoston ja parlamentin johtajista, päättäjistä eri puolilta EU:n toimielimiä, eri alojen tutkijoista ja professoreista, kansalaisyhteiskunnan organisaatioiden edustajista ja yrityksistä. Pääpuheenvuoroissa, paneeleissa, työryhmissä ja myös etänä seuranneiden osallistujien chateissa käytiin vilkasta keskustelua laajasta aihepiiristä sekä luotiin verkostoja.
Huolimatta EU-tasoisesta, suuresta tapahtumasta Suomen media ei hiiskahtanut sanaakaan aiheesta. Hyvä kysymys onkin, miksi? Muualla Euroopan medioissa tapahtuma oli sen sijaan näkyvillä.
Missä Suomen media?
Mutta ensiksi, mikä sitten tässä tutussa ja turvallisessa kansantalouden mittarissa kaihertaa?
Ympäristöekonomisti ja tilastotieteilijä, dosentti Jukka Hoffren kirjoittaa Tilastokeskuksen Tieto&trendi -blogissaan myöskin taloustieteen uusista tuulista. Hän muistuttaa, että BKT:ta käytetään nykyisin yleisesti yhteiskunnan edistymisen mittarina, vaikka sitä ei koskaan ole siihen tarkoitettu.
Kansantalouden tilinpidon käyttäminen päätöksenteossa määrittelee käytännössä sen, mitä pidetään yhteiskunnallisena edistyksenä. Erityisesti negatiiviset, niin kutsutut markkinatalouden ulkoisvaikutukset jäävät kuitenkin nykyisessä kansantalouden tilinpidon laskentakehikossa huomiotta.
BKT:ta käytetään nykyisin yleisesti yhteiskunnan edistymisen mittarina, vaikka sitä ei koskaan ole siihen tarkoitettu.
BKT ei esimerkiksi sisällä luonnon ilmaishyödykkeitä (maa, vesi, ilma) tai niiden kulumisen menetyksiä (saastuminen, luontokato), sekä palkatonta kotityötä ja vapaaehtoistyötä. BKT:n mittarit eivät täten kerro ilmasto- tai luontokriisistä, tärkeistä yhteiskunnallisista toimista, tulonjaon vinoutumista tai sitä, mikä on yhteiskunnallisesti hyödyllistä tai haitallista tuotantoa. Jälkimmäistä edustavat esimerkiksi vesistöjä saastuttava kaivosteollisuus tai huumerikollisuus.
BKT:n mukaan ympäristökriisiä ei ole olemassa.
Hoffrenin mukaan BKT:n tarjoama perinteinen näkökulma yhteiskunnan edistymiseen on siis liian suppea, etenkin kun pyrkimyksenä on vastata aikamme globaaleihin ongelmiin. Vaihtoehtoja ollaan jo pitkään etsitty ja muodostettu. Esimerkiksi YK:ssa suunnitellaan laajempaa seuranta- ja tarkastelukehikkoa sekä 10–20 uutta ohjausindikaattoria edistyksen mittaamiseen.
Uudessa, muotoutuvassa taloustieteen paradigmassa perinteisen yrityksiin ja kuluttajiin perustuvan talousajattelun lisäksi huomioon pitää ottaa ympäristövarat ja hyvinvointinäkökohdat, eli puhutaan ekologisesta ja sosiaalisesta kestävyydestä.
Hoffren viittaa tällä (Brysselin konferenssissakin puhuneen) Oxfordin yliopiston professorin Kate Raworthin kehittämään donitsitalousmalliin. Siinä tavoitellaan talouskasvun sijaan ekologista ja sosiaalista kestävyyttä.
”Donitsi” muodostuu kahdesta sisäkkäisestä ympyrästä, joista sisimmäinen kuvaa sosiaalista kestävyyttä ja ulkoinen planetaarisia rajoja. Niiden ylittäminen aiheuttaa ei-hyväksyttävää ympäristön tilan heikkenemistä ja maapallon kantokyvyn raja-arvojen ylittymistä. Mallissa määritellään, mikä on ihmiskunnalle turvallinen ja oikeudenmukainen tila.
Paradigmalla viitataan jonkin tieteenalan kulloinkin yleisesti hyväksyttyyn oppirakennelmaan tai ajattelutapaan.
Donitsitalousmallin lisäksi muitakin ”reilun” tai ”kestävän” talouden tiedepohjaisia aloitteita ja malleja on ryhdytty esittämään. Näitä ovat ekohyvinvointivaltio, ekologinen jälleenrakennus, Euroopan vihreän kehityksen ohjelma, Green New Deal for Europe (GNDE), hyvinvointitalous sekä missiotalous ja missiolähtöinen innovaatiopolitiikka, joita kaikkia SITRA on tarkastellut raportissaan.
Palatakseni takaisin Brysselin konferenssiin, siellä kasvun jälkeistä aikaa tarkasteltiin pääosin kolmen polun tai asiantilan kautta:
1) vihreä kasvu ja vihreä siirtymä, 2) kohtuutalous (suomennos englannista: degrowth) ja 3) kasvun jälkeinen talous (post-growth).
Interaktiivisissa äänestyksissä oli huomionarvoista, että enemmistö osallistujista kannatti tavoitteeksi kohtuutaloutta tai kasvun jälkeistä taloutta, koska nähtiin, että nk. vihreä kasvu perustuu pitkälti tekno-optimismiin ja resurssien ylihyödyntämiseen etenkin globaalissa etelässä varakkaiden maiden ”vihertyessä”.
Kohtuutalousidean tavoitteena ei ole varsinaisesti pienentää taloutta, vaan supistaa valikoivasti taloudellista toimeliaisuutta kestävälle tasolle – oli sitten kyse planetaarisesta tai paikallisesta tasosta. Eli asian voisi ilmaista kuvaannollisesti siten, että yhteiskuntien ”aineenvaihdunnassa” kulkee läpi vähemmän materiaa ja energiaa, mutta kasvua alkaa syntyä uudenlaisen, kestävämmän toimeliaisuuden parissa.
Keskeinen periaate on kohtuullisuus, jota tulisi soveltaa yhteiskunnan eri osa-alueisiin ja toimijoihin. Tämä merkitsisi myös elinkeinorakenteen muutosta – vieläpä huomattavasti pitemmälle, mitä vihreä siirtymä on aikaansaamassa.
Kohtuutaloudessa yhteiskuntien ”aineenvaihdunnassa” kulkee läpi vähemmän materiaa ja energiaa, mutta kasvua alkaa syntyä uudenlaisen toimeliaisuuden parissa.
Lopuksi nostan muutaman johtopäätöksen konferenssin lukuisista teemoista:
1) Kaiken taustalla on tieteen esille tuomien realiteettien tunnustaminen. Kriisien kohdalla monesti seuraa yhteiskunnallinen arvojen muutos, mitä nytkin tarvitaan. Eri puolilta maailmaa saapuva tutkimustieto antaa kovat ”madonluvut” maapallon ekologisen kantokyvyn tilasta: jopa kuusi yhdeksästä niin kutsutusta planetaarisesta rajasta on ylitetty.
Kuvateksti: Professori, tohtori Johan Rockström on Potsdamin ilmastovaikutusten tutkimusinstituutin johtaja ja professori Potsdamin yliopiston Maan ja ympäristötieteen instituutissa. Rockström on kansainvälisesti tunnustettu globaalien kestävyyskysymysten tutkija, joka johti uuden Planetaaristen Rajojen -mallin kehittämistä Tukholman yliopiston Resilience Centressä.
Olemme itse asiassa neljän (ilmasto-, biodiversiteetti-, energia- ja demokratia-) kriisin kourissa ja vasta ilmeisesti pääsemässä eroon viidennestä (korona). Uudet kriisit kuitenkin odottavat oven takana.
Tutkimustieto esittää kovat ”madonluvut” maapallon ekologisen kantokyvyn tilasta.
2) Kapitalistinen talousjärjestelmä on ylikuluttanut luonnonvaroja ja energiaa, eikä se ole kyennyt jakamaan hyvinvointia tasaisesti niin kuin on oletettu. Varaus on jäänyt pienen väestönosan haltuun. Myös rajat työväestön heikentyneessä asemassa ovat tulleet vastaan, kun tuotantotekijöitä tehostetaan jatkuvasti.
3) Uusiutumattomista fossiilisista polttoaineista on päästävä eroon, mutta tämän niin kutsutun vihreän siirtymän tai vihreän kasvun on tapahduttava oikeudenmukaisesti tukemalla ja huomioimalla perusoikeudet niissä väestöryhmissä, joihin kohdistuu suurin rasite yhteiskunnallisen murroksen johdosta.
Toisaalta vihreä siirtymä tai kasvu perustuvat nekin nyt jatkuvan talouskasvun ideaan ja tekno-optimismiin. Vaikka talouden osalta on joillakin alueilla onnistuttu irtikytkeytymään hiilidioksipäästöistä teknologian avulla, talouden ja päästöjen absoluuttinen irtikytkentä ei ole mahdollista tarpeeksi nopeasti ilmastonmuutoksen hidastamisessa. Ja etenkään talouden irtikytkentä luonnonresurssien ylihyödyntämisestä ei ole tieteilijöiden mukaan mitenkään realistista. Tilastojen mukaan globaalin talouden jalanjälki on valtava ja se kasvaa jatkuvasti, vaikka olemme parhaillaan vihreässä siirtymässä.
Ekologisen taloustieteen edustajien mukaan absoluuttinen päästöjen tai luonnonresurssien ylihyödyntämisen irtikytkentä taloudesta on fantasia.
5) Kansalaiset eivät ole niinkään kiinnostuneita talouskasvusta sinänsä, vaan siitä, että heidän elinolosuhteensa ovat turvatut.
Kyse on myös sukupolvien välisestä näkemyserosta; uudet sukupolvet eivät enää ole niin kiinnostuneita talouskasvusta ja heillä on uusia arvoja liittyen esimerkiksi materian omistukseen. Nuorten ympäristöaktivismi kertoo siitä, että he näkevät pitemmällä perspektiivillä, mitä vaikeuksia heille ja lapsilleen on odotettavissa luontokadon ja ilmastonmuutoksen vuoksi, ellei kehityksen suuntaa vaihdeta.
6) Olisi lähdettävä aktiivisesti kehittämään uudenlaisen talouden muotoja makrotasolta mikrotasolle, malleja ja ideoita tähän löytyy kansainvälisesti, mutta viime kädessä ratkaisut löytyvät kulttuurisesta kontekstista käsin. EU:n ja valtion tulisi mahdollistaa yhteisöjen, yritysten ja kansalaisten uudenlaiset toimet, yhteistyön verkostot ja omistajuudet.
Ennen kaikkea tarvitaan raha- ja finanssipolitiikan radikaalia uudistamista siten, että se palvelee paremmin yhteiskuntaa ja huomioi ekologiset reunaehdot.
Kansalaisille talouskasvu käsitteenä on kaukainen – enemmän kiinnostaa omien varojen riittävyys kattamaan pakolliset elinkustannukset.
Laaja-alaisen joukon tieteitä, etenkin kehittyvän ekologisen taloustieteen suunnalta noussutta pääomavaltaisen kasvun kritiikkiä ja toisaalta vaihtoehtoisia polkuja uusiin, ekologisesti ja sosiaalisesti kestävämpiin talousmalleihin ei ole vastaanotettu suopeasti vallitsevan taloustieteen suuntausta edustavien ekonomistien parissa. Uutta talousparadigmaa edustavien julkaisuja ja puheita on pyritty vähättelemään jopa ”pseudotieteiksi” tai ”ideologioiksi”.
Samalla unohtuu se, että myös nykyinenkin talousjärjestelmä on ihmisten luoma ideologinen, sosiaalinen konstruktio, joka on muutettavissa ja korvattavissa toisella.
Nykyinen talousjärjestelmä on muutettavissa oleva sosiaalinen konstruktio.
On tullut selväksi, että nykyisten ja tulevien kriisien keskeltä markkinoiden asemaa ylikorostava talouspolitiikka ei tule meitä pelastamaan. Massiivisen valtiovelan hoito tai hyvinvointivaltion palauttamisyrityksetkään eivät saa rakentua luonnonresurssien kiihtyvämpään hyödyntämiseen ”hinnalla millä hyvänsä”. Meillä on yhteiskunnassa lukematon määrä resursseja kuluttavia byrokraattisia ja muutenkin huonosti toimivia rakenteita ja (tuki)käytäntöjä, joita pitäisi arvioida kauttaaltaan uudelleen ja tarvittaessa purkaa.
Nyt muodostumassa oleva uusi hallitus näyttää kuitenkin kohdistavan supistukset kaikkein heikoimmassa asemassa oleviin väestöryhmiin usean eri systeemin (mm. asuminen, työttömyystuki, koulutus, kehitysyhteistyö) suunnasta. Brysselin konferenssissa hahmoteltiin uudenlaista yhteiskuntasopimusta ja makrotalouspolitiikkaa, joka sopisi EU:n poliittisiin tavoitteisiin ja niin kutsuttuun vihreään sopimukseen kasvun jälkeisestä näkökulmasta.
Tarvittaisiin uudistettu yhteiskuntasopimus, joka edistäisi vihreitä ja sosiaalisia investointeja, ja joka torjuisi vahvasti eriarvoisuutta.
Nykyisiä kriisejä ja tulevia globaaleja uhkia ei voida ratkaista vallitsevan talousajattelun sisältä käsin, jo siksikin, että se on keskeinen osa itse ongelmaa. Nyt tarvitaan paljon laajempaa perspektiiviä eli muitakin yhteiskuntatieteilijöitä esittämään uusia ratkaisuideoita, sekä myös kansalaisyhteiskunnan toimijoita.
Ei siis yritetä tukahduttaa tätä jo kansainvälisestikin voimistuvaa vaihtoehtoisten talousnäkemysten debattia, vaan pikemminkin rohkaistaan kyseenalaistamaan toimimattomia systeemejä ja etsimään uusia, radikaaleiltakin vaikuttavia ratkaisuja – koska periaatteessa meillä ei ole nyt enää muuhun varaa.
