Politiikkaa ja taidetta samoilla huudeilla?

Ajatuspaja Alkio, Blogi
Koreografi Hanna Brotherus ja MSL tuottivat yhdessä MEN-tanssielokuvan. Kuva: Ari Virem.

Keskustelu taiteen ja politiikan kytköksistä leimahtaa säännöllisesti taiteen tekijöiden joukossa sekä julkisuudessa. Viimeksi elokuussa virisi kiivas keskustelu kuvataiteilija Anna Tuorin haastattelusta Helsingin Sanomissa, kun hän kertoi osan poliittisesta taiteesta olevan “kaksinaismoralistista ja tekopyhää” kun siinä maailmankauheudet estetisoidaan ja taiteilijat rakentavat omaa uraansa toisten hädällä.

Tuorin oma taide on osa tavanomaisen maalaustaiteen jatkumoa. Kritiikin kohteeksi joutuneet Riko Sakkinen ja Jani Leinonen puolustautuivat sanomalla Tuorin edustavan vastakkaista taidekäsitystä, oikeistolaista taidekäsitystä, jossa “koristellaan porvareiden salonkeja”. Sakkiselle ja Leinolle taide on ennen kaikkea vasemmistolaisen politiikan tekemisen väline.

Taidetta taiteen vuoksi, maailman parantamiseksi vai rahoittajan mieliksi? 

Hmm, katsotaanpa miten taide määritellään Wikipedian sivuilla: ”Taide on yksi kulttuurin peruskäsitteistä. Se koostuu erilaisten elementtien tarkoituksellisen järjestelyn tuloksista ja prosesseista, joilla pyritään vaikuttamaan tunteisiin tai ajatteluun subjektiivisella tasolla. Taide on ilmaisun, viestinnän, kannanoton ja mielihyvän tuottamisen väline. Se, onko jokin teos taidetta, riippuu paljolti tarkastelijan omaksumasta taidekäsityksestä. Taidetta voi olla myös sellainen, joka aiheuttaa kokijassaan muitakin kuin esteettisyyden tunteita.”

Pieni piipahdus historiaan lienee nyt paikallaan.

Raottamalla historian pölyisiä verhoja, voimme havaita miten vahvasti taide on ollut valtaapitävien voimien käytössä vuosisatoja – tuhansiakin. Kirkkojen, pyramidien ja linnojen seiniin ja kattoihin maalattiin rakentajien ja rahoittajien kuvastot, joissa päämääränä oli poliittisen tai uskonnollisen vallan maksimointi.

Pari sukupolvea ennen meidän aikaamme, suomalaista nationalismia levitettiin mm. Gallen-Kallelan, Simbergin, Saarisen ja Sibeliuksen teoksilla niin Suomessa kuin ulkomaillakin. Hieman myöhemmin monet veistäjämme kuten Emil Halonen ja Wäinö Aaltonen ikuistivat Suomen suurmiehet kiveen ja pronssiin, keskeisille paikoille vallan ytimeen.

Vasta 1980-luvun nuoret postmodernit taiteilijamme tekivät lopulta selkeän pesäeron poliittiseen tendenssitaiteeseen. Nykyisin taiteellinen ilmaisu ja kantaaottavuus ovat yksittäisten taiteilijoiden ja taiteilijaryhmien oman valinnan tulosta.

Annetaanpa taiteilijoille itselleen mahdollisuus pohdiskella taiteen ja politiikan kytköksiä 2010-luvulla.

”Taiteella, filosofialla, viihteellä ja taloudella on ainakin yksi yhteinen ominaisuus: niillä kaikilla on suuri poliittinen vaikutus, vaikka missään niistä poliittinen vaikuttaminen ei ole pääasia. Varsinaisessa politiikassa päämäärät ovat tietoisia, taiteessa poliittiset seuraukset ovat usein tekijälle itselleen hämärän peitossa ” –pohtii kuvataiteilija ja kuvataiteen tohtori Teemu Mäki.

Hieman toisenlaisen kuvan taiteellisen työskentely intentioista antaa koreografi ja kuraattori Satu Herrala ”Poliittisuus liittyy siihen, ettei tilannetta pääse pakoon kuin ummistamalla silmät tai olemalla todella kyyninen, ja koska se ei ole minulle vaihtoehto, on poliittisuus eräänlaista henkistä selviytymistä”.

Taidegraafikko Pekka Hannula puolestaan muistuttaa, että ”kaikki taide on jossain mielessä poliittista ja jokaisella taiteilijalla on poliittinen näkemyksensä, joka heijastelee toiminnan taustalla. Jo se, että laittaa teoksellensa hintalapun on poliittinen teko ja myönnytys markkinataloudelle. Toisaalta taide ei ole mikään yhtenäinen asia vaan kirjava joukko mitä erilaisimpia tekotapoja ja lähestymistapoja, joilla ei ole välttämättä mitään tekemistä keskenään, eikä niitä edes kannata yrittää vertailla.”

Ja lopuksi – kuva tarkentuu katsojaan itseensä

Taiteilija tekee näkyväksi piiloprosesseja, valtarakenteita ja hierarkioita. Taideteosten tai taidetuotantojen lähtökohtana voi olla pieniä tai isoja yhteiskunnallisia ja inhimillisiä ongelmia, joiden äärelle on syytä pysähtyä. Ytimessä on taide ja sen sallivuus jokaiselle iästä, sukupuolesta, ammatista, varallisuudesta, asemasta ja kansallisuudesta riippumatta.

Tarinat ja muistot, tutut lapsuuden piilopaikat, tuoksut ja tunnelmat – niiden kautta on hyvä lähteä miettimään omaa identiteettiään ja paikkaansa tässä maailmassa.

Kuvataiteilija Maritta Nurmi kohtasi Kalanmaha-teoksensa äärellä Rauman saaristossa Matti Vanhasen. Tuotanto: MSL.

Katsoin miten Kielitoimiston sanakirjan määrittelee politiikan: ’toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan valtiollisiin, valtioiden välisiin t. yhteiskunnallisiin asioihin t. hoidetaanniitä’.

Itse en muista, että olisin kohdannut nykytaidetta, jolla hoidettaisiin yhteiskunnallisia asioita. Sen sijaan taide on tarjonnut työkaluja oman näkökulmani tarkistamiseen ja vaihtamiseen, erityisesti henkilökohtaisella tasolla. Taiteen keinoin voimme esimerkiksi pohtia sitä keitä olemme, mihin ryhmiin haluamme kuulua sekä minkälaisia merkkejä ja signaaleja haluamme luoda omaan ympäristöömme.

Ajatuspaja Alkion kotisivut aukeavat johdannolla ”Yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan havaintoja, kysymyksiä, tutkimista, kritiikkiä, vastauksia, ideoita – tarvitaan ajatuksia. Tuotamme käyttökelpoista tietoa päätöksentekijöiden hyödynnettäväksi. Edistämme ihmisten osallisuutta yhteisöissään ja yhteiskunnassa.”

Jos virkkeiden muutamia sanoja vaihdettaisiin, sopisi johdanto yhtä mainiosti Maaseudun Sivistysliiton taidetoiminnan sivuille. Kas näin: ”Yhteiskunnan rakentamiseen tarvitaan havaintoja, kysymyksiä, tutkimista, kritiikkiä, vastauksia, ideoita – tarvitaan ajatuksia. Tuotamme käyttökelpoisia ajatusmalleja sekä katsomisen ja kokemisen tapoja ihmisten hyödynnettäväksi. Edistämme ihmisten osallisuutta yhteisöissään ja yhteiskunnassa.”

Helsingissä Vappuaattona 2021

Helka Ketonen, Maaseudun Sivistysliiton kulttuurijohtaja

Kirjoittaja