Luovien luopioiden ja kasken kuopijoiden maa

Ajatuspaja Alkio, Blogi

Eero Järnefelt: Raatajat rahanalaiset / Kaski 1893

Aika ajatella isosti,  aika asettua peilin eteen,  aika kasvaa arvostamaan arvokkainta maata. 

Kuten tulevaisuus on jo pitkään uumoillut, on edessämme ja käsillämme aivan uudenlainen savotta, jonka laajuista ihmiskunta ei ole ennen kokenut. On ymmärrettävää, että järki meinaa jättää jälkeensä aina vain kylmäävimpien käänteiden jännityksessä, joissa onneksi toisinaan muistamme kuitenkin heitellä luonnostaan jäitä hattuun jo ihan talvenkin puolesta: sillä kansakuntien ja sivilisaatioiden selviytymissykäyksiä ei ole syytä tehdä hetken mielijohteesta, vaan strategian mukaisesti.

Mikä on strategiamme, joka kannattaa tehdä jo hyvän sään aikana, jotta olemme varautuneet pahimpaan ja osaamme toimia terävästi aallokon keskellä? Tähän ajatustyöhön Sitra kutsuu meidät megatrendiraportissaan, jossa kerrataan uusimman tiedon ja maailmankäänteiden valossa korkean kulutuksen maailmanjärjestyksen ekologista hintaa, lisättynä lisääntyvillä yhteiskunnallisilla rakenne- ja valtaongelmilla, joita hupenevat resurssit, uusi globaali maailmanjärjestys teknologioineen sekä ihmisten ahneus ja välinpitämättömyys ovat aiheuttaneet.

Sitran raportti on köli elinympäristömme merta vasten, joiden tuuliin meidän on nostettava purjeemme ja asetettava kokkamme kohti toivottavaa. Vaan mitä on toivottavanamme?

Se meidän tulee ensin tuntea, sillä suunnatta ajelehtiminen usein johtaa karille. Kompassimme: luonto, ihmiset, valta, teknologia ja talous. Karttamme: maailmankuvamme; taivaannapamme tuo pohjantähtemme.

Tunnistamme ongelman, mutta osaammeko kuvitella ratkaisuja? Entä uskallammeko elää ratkaisuja? Olemmeko valmiita toimimaan tietoisuutemme vaatimalla tasolla, joka on nykyään laajentunut globaalieettiseksi ymmärrykseksi siitä, miten toimintamme on elimellisellä tasolla maailmanlaajuisesti riippuvaista? Tunnemme tämän maailman painona lisääntyneen tietoisuutemme tähden, koska taidamme tietää monien arkistenkin asioiden olevan syntilistalla.

Tämän jälkeen on enää kysymys, pystymmekö olemaan suoraselkäisen rehellisiä itsellemme, vai haluammeko haudata päämme pientareeseen ja jatkaa itsepetosta, joka ei tule kantamaan kuin oman hyvinvointimme loppuun asti? Ei seitsemänteen polveen, hyvä jos siihen ensimmäiseenkään.

Aika kova hinta itsekkyydestä, jonka monet ovat valmiit maksamaan – tuon rikoksen ihmiskuntaa ja elämää kohtaan? 

Onneksi todellisuus ei ole aivan näin mustavalkoinen, vaan kurssi kohti menestystä kansakuntana on jo pedattu vihreän siirtymän innovaatioratkaisujen toimesta. Riittää, että puhallamme muutoksen vireellä toimeliaisuuden tulen tulevaisuuden mahdollisuuksien suuntaan. Se tietää myös ennennäkemättömiä markkinapotentiaaleja uusille Nokioillemme, kunhan olemme terävinä kärjessä! 

Uskon, että tosiasiassa me kaikki haluamme hyvän elämän. Tähän usein liitetään merkityksellisyyden kokemus itseä ja muita kohtaan, jotta saavutamme eudaimonian eli kukoistuksen, kuten onnellisuusfilosofi Martela visioi Onnellisten maassa. Samaa merkitystä hakenee myös japanilainen ikigai-käsite.

Merkityksellisyys tarjoaa pidemmälle kantavan korren kuin hedonistinen yksilökeskeinen strategia, jolla niin usein kurottelemme helppoja nakkeja. Maailmankuvamme on vääristynyt maailman pyörähtäessä ennennäkemättömän käsittämättömälle tasolle, jota isoisoäitisi olisi jotakuinkin mahdotonta kuvitella. Tämän vääristyneen normaalin puitteissa olemme päätyneet kasvamaan ja odottamaan elämältä mitä satumaisempia asioita, jotka itse asiassa eivät olekaan niin normaaleja, kuin ehkä haluaisimme ja olemme tottuneet odottamaan.

Odotusten kuplan puhkeaminen kivikkoiseen todellisuuteen ei ole miellyttävä kokemus, vaan se on pilvilinnojen luonne: haihtua.

Ehkä suurin työmme onkin itseasiassa sisäinen – ja tässä piileekin sen suurin mahdollisuus! Jos muutumme ja ymmärrämme, millaisen runsauden keskellä itseasiassa elämmekään, niin miten lähellä voikaan olla tuo onnen kultamaa? Runoilisin tulevaisuutta seuraavasti:

Tuo punainen tupa ja perunamaa keskel’ kaikkeuden kauneutta tuo olla vois, vaan:

kans’ tuon uuden tekniikan tiedon terän kaa, vois soida tuo kannelmielten maa.

Omast’ maast eläen taas, taivaist tuhkan raviten kasken maan:

energiaks, ruuaks, tavoiks tupien taas; kautta kylälupien keskittymien, kauppapaikkojen pesimien sisäpeltojen, petojen peurain taivallusten taivasmaa.


Luovien luopioiden, kasken kuopijoiden maa.

Luovikaamme tässä säässä täältä peltojen päästä,
sillä allamme puhtaana oleva maa,
tulee olemaan kultaakin arvokkaampaa,
kun on myrkytetty muualla massilla maa:
ei silloin muilla muuta kuin massia taskuissaan vaan,

vailla puhdast’ vettä, viljaa on silloin suu supullaan taas:

Sille, jol’ sitä on tarjota vaan.
  

On aika seisoa sanojensa takana.