Poliittisen luovuuden logiikka – eli miksi ratkaisujen hakemisessa tulisi pyrkiä konsensuksen sijaan kompromissiin?
Kirjoittaja: Klaara Tapper
Vappuviikolla päästiin todistamaan merkillisen parlamentaarisen kädenväännön grande finalea, kun hallitusviisikko yli viikon kestäneen puoliväliriihineuvottelun päätteeksi asteli räntäsateeseen kertomaan viimein saavutetusta sovusta. Ratkaisun hakeminen kesti tavanomaista pidempään, mutta tapahtumasarja ei varsinaisesti ole ainut laatuaan.
Vastaavanlaista nähdään kerta toisensa jälkeen niin hallitusneuvotteluissa kuin kehysriihien aikaan. Puoliväliriihessä kompurointi havainnollisti miten vaivalloista erilaisten näkemysten yhteensovittaminen voi olla. Tilannetta kuvattiin tympeältä kalskahtavin sanoin kuten “kiista”, “juoniminen”, “teatteri”, “kampitus” ja “umpikuja”. Vaan millainen toimintalogiikka Säätytalon modernien gladiaattoritaistelujen takana piilee?
Tässä tekstissä käsittelen edustuksellisen poliittisen järjestelmämme juuria sekä mekanismia, joka parhaiten ruokkii poliittista luovuutta. Teksti nojaa professori Frank Ankersmitin ajatteluun. Ankersmit käsittelee työssään edustuksellisuutta estetiikan avulla. Edustaja ei ole edustettavan kopio, asianajaja tai edunvalvoja. Edustajan tehtävä on yhdessä muiden edustajien kanssa nähdä laajempia asiayhteyksiä ja pyrkiä kokonaisuutta parhaiten palvelevaan ratkaisuun. Tässä blogi-tekstissä on pieniä siivuja valmisteilla olevasta vähemmistöhallituksia käsittelevästä pro gradu -tutkimuksestani.
Jotta voi ymmärtää poliittista järjestelmää, pitää tarkastella sen juuria. Nykyään puhutaan sujuvasti edustuksellisesta demokratiasta, vaikka sen olemassaolo on itsessään pieni ihme. Ankersmit näkee edustuksellisen demokratian yhdistävän hyvin luovalla tavalla antiikkista ja keskiaikaista poliittista perinnettä. “Edustuksellisuus” ei nimittäin alunperin kuulunut alkuunkaan demokratian ideaan. Demokratian eli lyhyesti kääntäen kansan vallan (sic) juuret ovat antiikin Ateenassa, missä suora demokratia ei jättänyt tilaa poliittiselle edustajuudelle. Esimerkiksi Jean-Jacques Rousseaun mukaan ylintä valtiovaltaa, kansaa, ei voi edustaa – kansansuvereniteetti ei ole delegoitavissa. Poliittinen edustus puolestaan on peruja keskiajalta, jolloin kolme säätyä kokoontuivat kuninkaan puheille. Kuningas sai kutsua tai olla kutsumatta säädyt koolle, eikä tällä ollut velvollisuutta toimia säätyjen näkemysten mukaan. Edustajuudella ja demokratialla ei siis ole minkäänlaista luonnollista yhteyttä: demokratiassa ei ole sisäänrakennettua edustajuuden mekanismia, eikä edustus toisaalta perustu demokraattiseen menettelyyn.
Ankersmitin mukaan jokaista poliittista järjestelmää tulisi tarkastella vastauksena johonkin poliittiseen haasteeseen. Mikäli mielii ymmärtää poliittisen järjestelmän luontoa sekä sen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia, tulee tutkia niitä poliittisia ongelmia, joita sen alun perin on odotettu selättävän. Turhan usein demokratia käsitetään ikään kuin kyseenalaistamattomana ratkaisuna jokaiseen kuviteltavissa olevaan pulmaan. Tämä oletus on naiivi. Muiden poliittisten järjestelmien tavoin edustuksellinen demokratia on ainutkertaisen historiallisen tapahtumaketjun tulos, ja sellaisena se tulisi myös käsittää.
Ankersmit jäljittää nykymuotoisen parlamentaarisen edustuksellisen demokratian synnyn Wienin kongressin jälkeiseen Eurooppaan. Napoleonin jälkeen länsi-Eurooppaan haluttiin rauhaa ja vakautta. Suistuminen seuraavaan konfliktien, vallankumousten ja ideologisten sotien sarjaan pyrittiin välttämään kaikin keinoin. Ratkaisun ytimessä oli niin sanotun juste milieu -ajattelun omaksuminen, pyrkimys tasapainoon eriävien näkemysten välillä. Wienin kongressin aikaan konsensuksen tavoittelu todettiin epäkäytännölliseksi, sillä kuilu kilpailevien ideologioiden välillä oli liian suuri. Konsensuksen sijaan yhteiseksi tavoitteeksi otettiin kompromissi. Kompromissin poliittinen logiikka vaatii ennemmin yhteistyötä (toiminnallinen) kuin sopimusta (ideologinen). Kompromississa – toisin kuin konsensuksessa – säilyy mahdollisuus yhteistyöhön, vaikka osapuolilla olisi eriäviä näkemyksiä ja pyrkimys pitäytyä niissä. Kompromissi mahdollistaa elämisen saman katon alla, samassa poliittisessa tilassa. Tämä oli aikansa nerokas ja radikaali keksintö: kompromissin omaksuminen merkitsi “periaatteellista periaatteettomuutta” sukupolvelle, joka vain joitain vuosia aiemmin oli ollut valmis puolustamaan periaatteitaan henkensä uhalla. Näille ihmisille edustuksellinen demokratia oli poliittinen järjestelmä, joka parhaiten tuki kompromissin saavuttamista.
Keskeinen kysymys poliittisen järjestelmän kehittämisessä on se, mikä mekanismi edustuksellisen demokratian monimutkaisessa koneistossa eniten stimuloi poliittista luovuutta. Ankersmitin mukaan tällainen mekanismi on juuri poliittinen kompromissi. Kompromissi (kuten edustuksellisuus) ennemmin järjestelee tietoa kuin etsii tai puolustaa sitä. Edustuksellisuus itsessään on kompromissin tavoin luovaa – ja poliitikko, joka muotoilee tyydyttävimmän ja kestävimmän kompromissin poliittisessa konfliktissa on poliittinen taiteilija par excellence. Tämä on merkittävimpiä syitä hakea konsensuksen sijaan kompromissia. Kompromissi stimuloi poliittista luovuutta, konsensus tappaa sen. Konsensus on olennaisesti konservatiivista ja siten ei-luovaa. Konsensuksen prosessissa ei voi syntyä mitään, mitä ei ole jo valmiiksi osapuolten näkövinkkelistä esitetty.
Kompromissin poliittisen luovuuden voi kiteyttää neljään osatekijään. Ensinnäkin kompromissi tuo toimijat lähemmäksi käytännön politiikan tapahtumia kuin konsensus. Konsensuksessa keskustelevat ennemmin ideologiat kuin käytännön ratkaisut. Toiseksi kompromissi velvoittaa kunnioittamaan vastapuolta jopa tämän kieltäytyessä muuttamasta näkökantaansa. Kompromissi korostaa lukuisia hyveitä: suvaitsevaisuutta, toisten kunnioittamista ja toisiin luottamista, moraalista autonomiaa sekä pluralistiseen yhteiskuntaan osallistumista. Kolmantena on moraalisen integriteetin kysymys. Toimija, joka tosissaan haluaa punnita eri vaihtoehtoja, on moraalisesti arvostettavampi kuin toimija, joka näkee kompromissin moraalisena petoksena. Neljäs osatekijä korostaa kompromissin dynaamista luonnetta. Konsensus edustaa päätöksenteon staattista puolta, kun taas kompromissin haku vaatii osapuolilta suurempaa vaivannäköä. (Ankersmit, 2002)
Mielestäni osuvin tapa kuvata politiikkaa on luonnehtia sitä mahdollisuuksien taiteeksi. Pohjimmiltaan politiikka on luovaa toimintaa. Se on ratkaisujen etsimistä, eri näkökulmien tarkastelua sekä tietenkin esitetyn väitteen puolesta tai sitä vastaan argumentointia. Politiikan ja etenkin parlamentaarisen politiikan luonteeseen kuuluu perustavalla tavalla kontingenssi: mikään tapahtuma ei ole väistämätön ja aina on mahdollisuus toimia toisin. Vaihtoehdot ja liikkumatila kuuluvat politiikkaan olennaisesti. Toki vaihtoehtojen poissulkeminen itsessään on voimakasta vallankäyttöä, sillä politiikassa vahvoilla on se taho, joka kykenee sulkemaan liikkumatilan muilta toimijoilta ja esittämään oman vaihtoehtonsa ainoana mahdollisena. Mutta mikäli toimijalla ei aidosti ole mitään toista reittiä, lakkaa politiikka tässä tilanteessa olemasta. Jos jokin asia on vääjäämätön, ei silloin kyse ole politiikasta, vaan kenties kausaalisuhteesta.
Varsin tylsä totuus on, että parlamentaarisessa edustuksellisessa demokratiassa mikään toimija ei voi yksin sanella tehtäviä päätöksiä. Mikäli yhdellä puolueella ei ole eduskunnan enemmistöä – kuten ei Suomessa koskaan ole ollut – on sen pakko tehdä yhteistyötä muiden kanssa. Yhteistyö usein vaatii jonkinlaisten muutosten tekemistä annettuihin esityksiin. Muutosten tekeminen yhteisen ratkaisun löytämiseksi ei ole äänestäjän pettämistä, vaan elimellinen osa parlamentaarista menettelyä.
Kirjallisuutta:
Ankersmit, F.R. (1997). Aesthetic politics. Stanford University Press.
Ankersmit, F.R. (2002). Political representation. Stanford University Press.
Klaara Tapper on valtio-opin opiskelija Jyväskylän yliopistossa. Vaikuttamisen kiemuroihin Tapper on perehtynyt opintojensa lisäksi mm. puoluevaltuustossa ja ylioppilaskunnassa. Tapper kartuttaa asiantuntijuutta myös Ajatuspaja Alkion Idättämössä. Tapperin vähemmistöhallituksia ja suomalaista parlamentarismia käsittelevä pro gradu -tutkimus valmistunee ennen Marinin hallituksen eroa.
