Emmanuel Macronin Venäjän politiikka herättää kysymyksiä – mihin hän lopulta tähtää?

Ranskan presidentin Emmanuel Macronin Venäjän politiikka on herättänyt säännöllisesti hämmästystä ja kysymyksiä Ranskan johtajan tavoitteista Venäjän ja Putinin suhteen. Venäjän ja Putinin intressien ymmärtäminen on ollut usein jopa ristiriidassa EU:n ja NATO:n tavoitteiden ja arvojen kanssa. Mitkä tavoitteet Macronin politiikan taustalla lopulta vaikuttavat ja mitä hän Ranskan ulkopolitiikan johtajana tavoittelee?

Australialaisen politiikan tutkijan Eglantine Stauntonin mukaan Macronin politiikassa on nähtävillä vaativan dialogin strategia, joka lähtee liikkeelle ulkopolitiikan kolmannesta tiestä. Keskeistä on löytää väylä täydellisen antautumisen ja kärjistyneen eskaloinnin väliltä.

Viimeksi mainittu tavoite on konkretisoitunut turvatakuiden antamiseen Putinille, joka on aiheuttanut hämmennystä varsinkin pienten NATO- kumppanien keskuudessa.

Presidentti Macron on noudattanut myös politiikkaa, jossa pidättäytyminen voiman käytöstä on ollut keskeistä. Valittu politiikka, tai sen tavoittelu on näyttäytynyt toisinaan myös hyvin kiusalliselta, kun harjoitettu politiikka on rinnastettu Venäjän sotarikoksiin Ukrainassa. Tämä voi omalta osaltaan selittää myös Ranskan erittäin vaatimatonta aseapua Ukrainalle.

Pohjoismaalaisin silmin katsottuna Macronin politiikka on näyttäytynyt Putinin ja Venäjän edessä nöyristelyltä, jossa venäläisten mittavat sotarikokset ja ylipäätänsä ryhtyminen epämääräiseen ja brutaaliin hyökkäyssotaan on jätetty vaille niiden ansaitsemaa huomiota.

Emmanuel Macron on koko virkakautensa aikana toiminut viitekehyksessä, jossa on kaikuja ja piirteitä hänen edeltäjistään. Erityisesti kenraali Charles de Gaullen visio Euroopasta mantereena, joka ulottuu Atlantilta Uralille on saanut huomiota, kun taas Macron on määritellyt Euroopan maanosana Lissabonista-Vladivostokkiin.

Inklusiivinen Venäjän politiikka, jota Macron on noudattanut oli Macronin edeltäjistä myös Francois Mitterrandin ja Nicolas Sarkozyn tavoitteena. Neuvostoliiton muuttuminen Venäjän federaatioksi ei tässä suhteessa muuttanut perusasetelmaa. Edes Nicolas Sarkozy ei halunnut eristää Venäjää muusta Euroopasta, vaan näki sen osana eurooppalaista poliittista kehystä.

Suomessa Macronin linjaukset suhteessa Venäjään ovat saaneet joka tapauksessa huomattavan vähän huomiota osakseen. Jo 2019 Macron esitti kritiikkiä Eurooppaa ja EU:a kohtaan todeten, kuinka Eurooppa on ainoa maantieteellinen alue, joka on laittanut inhimillisyyden pääoman edelle maailmassa. Macronin mukaan edellä mainittu lähtökohta velvoitti Eurooppaa toimimaan Venäjän kanssa yhteistyössä, koska ne kumpikin edustivat eurooppalaista sivilisaatiota ja kulttuuria.

Macron väite oli jo tällöin varsin kiinnostava. Ulkopuolisin silmin presidentti jätti vaille huomiota Krimin miehityksen, Itä-Ukrainan sodan ja lukemattomat muuta Venäjän ja Putinin ulkopoliittiset manööverit, joita he olivat vuosien aikana tehneet.

Macron julisti niin ikään 2019 suurlähettiläskokouksessaan, kuinka Venäjä olisi jatkossa hänen ja Ranskan ulkopolitiikan pääprioriteetti, eikä veneen keikuttajia tässä suhteessa katsottaisi hyvällä.

Macron lähestyy niin Eurooppaa,  EU:a ja Venäjää hyvin samalla tavalla kuin Francois Mitterrand toimikautensa aikana. Mitterrandin mukaan Saksan yhdistyminen yhdessä läntisen integraatioprosessin onnistumisen ja Itä-Euroopan maiden kehityksen kanssa muodostivat yhdessä tärkeän poliittisen kehyksen koko mantereen kehitykselle ja vakaudelle.

Macronille puolestaan EU on ollut hänen virkakautensa alusta alkaen keskeisin instrumenti, jonka avulla maanosamme vakaus, turvallisuus ja edistys voidaan taata. Yhtä lailla Macron näkee Euroopan ja Venäjän kehityksen olevan suorassa vuorovaikutuksessa, jopa kohtalonyhteydessä toisiinsa nähden. Autonominen ja vahva Eurooppa, jolla olisi myös tulevaisuudessa vahva yhteinen puolustus, on niin ikään kuulunut Macronin poliittiseen pelikirjaan.

Macronin kokemattomuus on ollut ongelma

Useat ranskalaiset diplomaatit eivät ole katsoneet hyvällä presidentin usein omavaltaista, itsenäistä  ja suoraviivaista toimintaa ulkopolitiikan johtamisessa. Macron on uskonut henkilökohtaiseen ja henkilötasolle ulottuvaan diplomatiaan, joka on korostunut erityisesti Putinin ja hänen hallintonsa kanssa, mutta myös laajemmin. Toisekseen ongelmaksi on muodostunut presidentin jääräpäinen luonne ja jopa liiallisuuksiin menevä itseluottamus ulkopolitiikan johtajana.

Politiikan asiantuntijat ovat myös hämmästelleet, kuinka vähän Macron on kuunnellut asiantuntijoitaan. Kuuntelemisen sijaan Macron on ajanut usein tinkimättömällä otteella maaliin tavoitteita, joiden merkitys ja lopputulos on jo ennakkoon ollut arvelluttava. Myös useiden ranskalaisten diplomaattien mukaan, Macronin alun alkaen ohut poliittinen kokemus on omalta osaltaan selittänyt hänen toimintaansa.

Kaikki viimeksi mainitut piirteet ovat korostuneet Macronin Venäjän politiikassa, mutta myös Afrikan suunnalla. Afrikassa Macron on joutunut perääntymään, kun useat Ranskan entiset kumppanimaat ovat valinneet Ranskan sijaan yhteistyökumppaniksi Venäjän. Putinin yksityisarmeijan Wagnerin tekemät raakuudet siviiliväestöä kohtaan, suoranainen propaganda länsimaita kohtaan ja luonnonvarojen täysimittainen ryöstäminen Venäjälle, ovat kaikki hämmästyttävän vähän aiheuttaneet Macronin puheisiin kritiikkiä Putinia vastaan. Sama koskee myös muiden ranskalaisten kärkipoliitikkojen edesottamuksia.

Toisinaan Ranskasta tulee mielikuva maasta, joka toimii Putinin eurooppalaisena bulvaanina.

Macronin tempoilevasta päätöksenteosta, johtamisesta ja näkemyksistä ovat saaneet osansa myös liittolaiset – erityisesti NATO:ssa. Turkin presidentin Erdoganin ja Macronin välit eivät ole tunnetusti erityisen lämpimät ja kummankin suhde Venäjään on säännöllisesti herättänyt polemiikkia ympäri Eurooppaa.

Ranskan ja Suomen korttitalot romahtivat

Emmanuel Macronin edeltäjä Francois Hollande antoi marraskuussa 2022 haastattelun, jossa hän syytti eurooppalaisia poliitikkoja, mutta myös Ranskan nykyistä johtoa naiiviudesta Putinin ja Venäjän edustaman politiikan suhteen. Macronin suhteen Hollanden väite on kiusallinen, koska pitkin mm.vuoden 2017 presidentinvaalikampanjaa Macron julisti, ettei ole nimenomaan naiivi Venäjän ja Putinin hallinnon kanssa. Joka tapauksessa keskinäisriippuvaisuuden teoria tai malli paremmasta maailmasta oli suosiossa myös Suomessa pitkään ja yhdisti suomalaisia poliitikkoja lähes laidasta laitaan.

Hollande kritisoi haastattelussa ankaralla kädellä, miten Eurooppa tuudittautui Venäjän vipuun halvasta energiasta, uskomalla siihen, että se samalla tuo Eurooppaan rauhaa ja vakautta. Jälkikäteen arvioituna myös Suomen Hanhikiven ydinvoimahanke näyttää tässä mittasuhteessa entistäkin abstraktimmalta.

Miten Suomessa voitiin nukkua Putinin hallinnon todellisten kasvojen paljastuttua toimittaja Anna Politkovskajan murhan, Georgian sodan tai Putinin vuoden 2007 Munchenin puheen jälkeen?

Paljon kritiikkiä virkakaudellaan saaneen presidentti Hollanden ansioksi voidaan joka tapauksessa laskea se, kun hän perui valtavan kalabaliikin keskellä merkittävän maihinnousutukialuksen tilauksen Venäjälle. Päätös, joka samalla yhdisti koko ranskalaisen poliittisen eliitin istuvaa presidenttiä vastaan. Hollande hyvin harvinaisena (ranskalaisena) poliitikkona ymmärsi mihin tukialusta saatettaisiin käyttää ennemmin tai myöhemmin.

Euroopassa ja Suomessa on jälkipyykin aika

Ukrainan sotaa on käyty pian jo vuosi. Putinin valtakausi on jatkunut jo reilut kaksi vuosikymmentä ja jälkikäteen arvioituna se on pitänyt sisällään lukuisia negatiivisia ennusmerkkejä, joihin syystä tai toisesta ei olla haluttu reagoida.

Suomi ei ole ongelmansa kanssa yksin, vaan se yhdistää surullisella tavalla koko muunkin Euroopan. Suomen poliittinen eliitti suhtautui presidentti Halosen johdolla aivan liian pitkään Putiniin tavalla, joka herättää varsinkin jälkikäteen hilpeyttä. Puheet ja erärealistinen usko Venäjän muuttumiseen demokratiaksi kertoivat historian perin huonosta tuntemisesta.

Emmanuel Macron on puolestaan halunnut profiloitua koko virkakautensa aikana historiaa ja filosofiaa syvästi ymmärtävänä valtiomiehenä. Tässä suhteessa myös Macron seuraa suomalaisten poliitikkojen viitoittamalla naiivilla tiellä, jossa yhteinen elementti oli edellä mainittu usko keskinäisriippuvaisuuteen ja sen mukanaan tuomaan rauhaan, vakauteen ja edistykseen.

Joka tapauksessa jälkipyykin aika on Putinin ja Venäjän politiikan suhteen aloitettava pian. Tehdyistä virheistä on syytä ottaa opiksi. Päättyihän suomettuminenkin jo viime helmikuussa.