Maahanmuutto ja politiikan jakolinjat: Miten käy kansallisten identiteettien tulevaisuuden Euroopassa ja Suomessa?

Pienelle valtiolle ja sen tulevaisuudelle kansallinen identiteetti ja kulttuuri ovat kivijalkoja. Maahanmuuttokysymys on yksi tärkeimmistä kansallisia identiteettejä muokkaavista ilmiöistä tulevaisuudessa.

Ranskan yksi tunnetuimmista nykyfilosofeista Alain Finkielkraut kiteytti kymmenen vuotta sitten julkaistussa teoksessaan Sairas identiteetti (L´identite malheureuse 2013) kiinnostavasti maahanmuuttokysymysten ja kansallisten identiteettien välisen suhteen ongelmallisuuden. Vaikka esimerkkimaa on hänen teoksessaan Ranska, samat ongelmat koskevat tällä hetkellä useampaa muutakin Euroopan maata, kuten Ruotsia.

Finkielkrautin yksi keskeisimmistä huomioista oli ja on edelleen se, miten EU:n ulkopuolisen maahanmuuton ja erityisesti muslimien integroitumisen ongelmat ovat murentaneet ranskalaisen yhteiskunnan perusteita ja identiteettiä. On muistettava, että Ranskassa asuu 10 miljoonaa muslimia, joka on merkittävä vähemmistö tarkasteltiinpa asiaa miltä kantilta tahansa.

Filosofin mielestä Ranskassa oli jo paljon ennen kirjan julkaisua ajauduttu käytännössä kulttuurisotaan. Vastakkain olivat hyvin usein muslimien edustamat, usein radikalisoituneet arvot ja perinteinen sekulaari tasavaltalaisuus. Finkielkrautin mukaan oli niin ikään selvää, miten itse maahanmuuton kulloinenkin määrä ohjaisi myös kansallisten identiteettien osuutta käytävässä poliittisessa keskustelussa.

Lyhyesti kiteytettynä: mitä enemmän maahanmuuttoa, sitä enemmän keskustelua kansallisen identiteetin ja maahanmuuton eri ilmiöiden välillä. Kumpikin ilmiö vahvistaa siten siis toistaan.

Edellä mainittuihin lähtökohtiin viitaten ei ole ollut siis ihme, miksi nimenomaan Ranskassa kysymys kansallisesta identiteetistä on ollut säännöllisesti politiikan agendalla. Pandemian ja Ukrainan sodan seurauksena maahanmuuttokysymys on jäänyt toistaiseksi laajemmassa eurooppalaisessa poliittisessa debatissa odotuksia pienemmälle huomiolle. Maahanmuuttokysymys koko laajuudessaan tekee kuitenkin varmuudella paluun jo pian poliittiseen debattiin niin kansalliselle, kuin EU–tasolle. Kumpikin edellä mainituista johtuu jo pelkästään siitä, miten paljon erilaisia levottomuuksia ja kriisejä maailmalla tälläkin hetkellä on.

Eurooppaan on siis myös jatkossa runsaasti tulijoita erilaisin intressein, motiivein ja valmiuksin liittyen esimerkiksi työllistymiseen. Samaan aikaan keskustelu palautuu kysymyksiin kulloisestakin kansallisesta identiteetistä eli siitä mitä on olla suomalainen, ruotsalainen tai saksalainen ja mitä arvoja kansallisiin identiteetteihin ja yhteiskunnalliseen integraatioon maahanmuuttajien suhteen halutaan kulloinkin liittää.

Sosiaalinen ja etninen eriytyminen estävät integroitumisen

Kulttuuriantropologi Claude Levi Straussia lainaten myös Finkielkraut korostaa, miten tärkeää on pitää lujasti ja häpeilemättä kiinni kansallisista identiteeteistä. Filosofien mukaan löydämme lopulta itsemme ja olemuksemme moniarvoisuuden ja usein monikulttuurisuudesta kumpuavan shokin kautta.

Ranskassa 1980–luvun puolessa välissä alkanut oikeistopopulismin nousu tapahtui ainakin osittain maltillisen oikeiston ja sosialistien väärän tilannekuvan seurauksena. Kumpikin perinteisistä puolueista ei nähnyt maahanmuuttopolitiikkaa ja kansalliseen identiteettiin liittyvää problematiikkaa tärkeänä ja pelikentän täytti lopulta oikeistopopulistinen Jean Marie Le Pen puolueineen.

Keskeinen ongelma ja kysymys tulevaisuuden Euroopassa onkin nimenomaan se, miten muslimit vähemmistönä haluavat integroitua eurooppalaisiin yhteiskuntiin ja sen edustamiin arvoihin ja tapoihin. Viimeisten viikkojen tapahtumat ovat olleet jälleen osoituksia ongelmien syvyydestä. Muslimien ongelmat integroitua valtavirtayhteiskuntaan on johtanut mm. Ranskassa, Ruotsissa ja Belgiassa ja jopa jo Helsingissä etniseen ja sosiaaliseen eriytymiseen. Pääteasemana on rinnakkaisyhteiskuntien syntyminen, sekä jengiytyminen joissa pätevät omat lait ja tavat. Samalla valtavirtaväestö on joutunut ja myös halunnut muuttaa pois vanhoilta asuinalueiltaan pois ja usein syynä ovat olleet edellä mainitut syyt.

Asetelma muistuttaa tilannetta, jossa natiivikansalaisista on tullut jopa muukalaisia omassa maassaan. Filosofi Finkielkraut kysyykin aiheellisesti, kun kaksi viimeistä ilmiötä etnissosiaalinen segregaatio ja kommunitaristisuus realisoituvat käytäntöön, kuinka maahanmuuttajataustainen henkilö enää voi edes teoriassa integroitua? Monissa Euroopan valtioissa tilannetta on edelleen kärjistänyt seka–avioliittojen määrän laskeminen, sekä radikaalin islamin suosion kasvu.

Eurooppalaisen ongelman täydentää maahanmuuton luonteen muuttuminen: jos vielä sata vuotta sitten maahanmuuttajien intresseissä oli integroitua länsimaisiin yhteiskuntiin, näin ei enää välttämättä ole.

Kansallisen identiteetin ja sananvapauden vaaliminen kuuluvat myös Keskustalle ja keskustaoikeistolle

Oikeistopopulistien nousun myötä monissa eurooppalaisissa valtioissa keskustelu kansallisesta identiteetistä on jäänyt monilta osin samaan viiteryhmään kuuluvien puolueiden harteille. Maltillinen oikeisto ja keskustalaiset puolueet ovat useimmissa tapauksissa jopa kokeneet keskustelun kiusallisena ja hankalana.

Ilmiössä on ollut nähtävillä samoja piirteitä, kuin sukupuolikysymyksissä. Ainakin osittain keskustaoikeistolaiset puolueet ovat omaksuneet ja myötäilleet sukupuolikysymyksissä vasemmistoa ja luopuneet samalla omista perinteisistä arvoistaan. Kummassakin tapauksessa taustalla on voinut olla selkeä pelko leimaantumista oikeistopopulismiin. Oikeistopopulisteille on selvää, että sukupuolia on kaksi, kun taas keskustaoikeistolle asia on paljon monitulkintaisempi ja jäänyt jopa heidän äänestäjillensäkin usein epäselväksi.

Yksi tärkeimmistä kansalliseen identiteettiimme kuuluvista elementeistä liittyy demokratian kulmakiveen eli sanan–ja ilmaisunvapauteen. On muistettava, että Suomessa on yksi maailman vanhimmista lehdistöistä, joka pienen valtion ja sen kulttuurin huomioiden on jo sinällään saavutus. Putinin sodan jälkeen Suomessa puhutaan nyt viimein myös itänaapurista oikeilla termeillä.

Aiheeseen liittyen vihervasemmiston herkästi viljelemä sana ”vihapuhe” haastaa saman tien sanan–ja ilmaisunvapauden. Teemana vihapuhe antaa tilan loputtomalle ilmaisutavan spekuloinnille ja sen määrittely suhteessa ilmaisunvapauteen on mahdoton tehtävä.

Filosofi Jarkko Tontti kirjoitti 2022 osuvasti miten vihapuheen tulkinnanvaraisuus ja epätietoisuus siitä, mikä on sallittua ja mikä ei johtaa viime kädessä itsesensuuriin. Kuten hyvin tiedämme Suomen historiassa itsesensuurilla on pitkä ja synkkä historia. Itsesensuuri on toiminut aina tehokkaimpana mahdollisena sensuurin muotona, josta viime kädessä ovat hyötyneet vallassa olijat ja vallan edustajat.

Tontti jatkaa edelleen, miten avoimella yhteiskunnalla on aina ollut hintalappunsa. Tontille oli selvää, miten aina on ollut ja on vastaisuudessakin ihmisiä, jotka käyttävät sananvapautta ja muita oikeuksiaan väärällä tavalla. Avoimeen yhteiskuntaan kuuluu se että ”toreilla ja turuilla huudellaan mitä sattuu”.

Tämä on viime kädessä se hintalappu, jonka maksamme siitä, että voimme elää vapaassa yhteiskunnassa. Jos sen sijaan toimimme toisin, nykyisenkaltainen liberaali demokratia ja sen perusta on vaarassa murentua.

Kaikissa edellä mainituissa kysymyksissä keskustan ja keskustaoikeistolaisten puolueiden tulisi profiloitua nykyistä huomattavasti paljon paremmin. Nyt ilmatilan ovat vieneet perussuomalaiset poliitikot ja vaikuttajat.

Uskonto on länsimaissa yksityiselämän asia – siihen ei liity politiikkaa

Alain Finkielkraut korosti huomiota herättäneessä teoksessaan myös sitä, miten uskonnon ja hengellisen elämän tulisi olla kaiken kaikkiaan vapaa poliittisesta ohjauksesta. Tarkemmin sanottuna Finkielkraut on siis huolissaan siitä, miten uskonto voi politisoitua ja joutua helposti ylhäältä käsin johdettavaksi osaksi politiikkaa tai taloutta. Sekulaarisissa eli maallistuneissa länsimaissa uskonnon rooli on lähtökohtaisesti julkisen elämän sijaan rajoittunut koskemaan vain ihmisen omaa henkilökohtaista elämää. Länsimaissa on perinteisesti ollut oikeus uskoa tai oikeus olla uskomatta Jumalaan tai muuhun korkeampaan voimaan.

Kun kaikki edellä mainitut elementit vedetään yhteen, huomataan miten merkittävä ero muslimikulttuurien ja kristittyjen, sekä juutalaisten välillä on. Kahdessa viimeksi mainitussa kulttuurissa kukaan ei tule lähtökohtaisesti painostetuksi tai sorretuksi sen kautta, käyttikö hän ristiä tai kippaa julkisesti. Kuten tiedetään, muslimikulttuureissa asia on aivan toisin ja tässä suhteessa jännite on pysyvä ja tulevaisuudessa myös muslimien määrän lisääntyessä kasvava.

Jotta kritiikki ja huoli ei kohdistu liikaa muslimeihin ja muslimikulttuuriin myös muut uskonnot, jotka nojautuvat puhdasoppisuuteen ovat potentiaalisia tulevaisuuden ongelmien aiheuttajia usein maallistuneille eurooppalaisille valtioille. Emme voi vielä tarkkaan tietää millaisia uskonnollisia voimia ja ilmiöitä maahan muuttavien ihmisten mukana voi muuttovirtojen myötä tulla. Kaikista edellä mainituista ilmiöistä johtuen myös Suomessa on syytä aloittaa keskustelu siitä, miten uskontoa on lupa näyttää ja osoittaa esimerkiksi julkisessa omistuksessa olevissa oppilaitoksissa.

Kansallista kulttuuri–identiteettiä luodaan joka päivä niin arkisilla teoilla, kuin myös julkisen vallan päätösten kautta. Vasemmiston uskoessa vankasti ja usein kritiikittömästi monikulttuurisuuteen, keskustan ja keskustaoikeistolaisten  puolueiden on kyettävä haastamaan perussuomalaiset ja muut oikeistopopulistiset voimat uskottavalla tavalla.

Kirjoittanut Pekka Väisänen

YTT, VTM Pekka Väisänen väitteli 2022 Ranskan presidentin Emmanuel Macronin poliittisesta ajattelusta. Väisänen on tutkinut Macronin ajattelua mm.riskiyhteiskunnan, ranskalaisen liberalismin ja kolmannen tien politiikan teorioiden kautta. Väitöksensä jälkeen Väisänen on toiminut mm. Ajatuspaja Alkion tutkijana ja julkaissut asiantuntijapuheenvuoroja mm. Suomenmaassa ja Verkkouutisissa.