Keskustaa tarvitaan Ranskassa nyt enemmän kuin koskaan

Ajatuspaja Alkio, Blogi

Sunnuntai illan 24.4.2022 vaalitulos on herättänyt  laajalti ristiriitaisia mielipiteitä niin Suomessa, kuin Ranskassa. Kansallinen liittouma keräsi kaikkien aikojen parhaan äänipottinsa presidentinvaalien suhteen. Marine Le Penin keräämät kolmetoista miljoonaa ääntä on äänisaalis, joka Emmanuel Macronin kannattaa huomioida jo välittömässä lähitulevaisuudessa, kun seuraavan viisivuotiskauden linjauksia konkretisoidaan.

Macronin toisen kierroksen voitto oli kuitenkin selvä ja kiistaton. Marine Le Pen ei lopulta kyennyt vakuuttamaan ranskalaisia.

Ranskan yhdistäminen

Tässä on lyhyesti kiteytettynä Emmanuel Macronin seuraavan viisivuotiskauden tärkein tehtävä ja tavoite. Tehtävä ei ole helppo, mutta se on oikeilla politiikkapäätöksillä mahdollista  saavuttaa. Jos Macron toimii viisaasti, hän huomioi Marine Le Penin ja Kansallisen Liittouman keräämät kolmetoistamiljoonaa ääntä ja pyrkii sovittelemaan pinnan alla kyteviä jännitteitä.

Macron tuskin on unohtanut keltaliiviliikkeen mellakoinnin  seurauksia, jotka saivat Ranskan yhteiskuntarauhan järkkymään. Kesäkuun parlamenttivaalien jälkeen valittava uusi hallitus on vaikeassa paikassa: yhtä lailla Macron haluaa vakuuttavia ilmastotekoja, mutta toisaalta ei ole myöskään varaa suututtaa tavallisia maaseudun  kansalaisia, joille esimerkiksi auto on välttämättömyys. Polttoaineiden suhteen oikeudenmukainen kompromissi tulee eteen viimeistään loppukesällä, kun neljän kuukauden veroleikkaus polttoaineisiin päättyy.

Kesäkuun parlamenttivaalit pitävät sisällään useita kiinnostavia elementtejä, joiden kanssa Macron joutuu jatkossa taiteilemaan.

Ensinnäkin on hyvin epätodennäköistä, että LREM–puolue saavuttaisi samanlaisen maanvyörymävoiton, kuten oli viisi vuotta sitten. On jopa mahdollista ja jopa todennäköistä, että pääministeri tulee eri puolueesta, kuin mitä Macron itse tietenkin toivoo ja edustaa.

Tällöin ajaudutaan ns.cohabitation tilanteeseen, jolloin päämisteri ei automaattisesti toteuta presidentin tahtoa ja vaaliohjelmaa. Termi cohabitation on alkujaan peräisin Ranskan V:n  tasavallan valtiosääntöjärjestelmästä tai perustuslaista ja kuvaa poliittista edellä viitattua asetelmaa, jossa parlamentin hyväksymän ja luottamusta nauttivan pääministerin rinnalla hallitusvaltaa käyttää vaaleissa valittu valtionpäämies.

Tällöin siis pääministeri ja presidentti joutuivat mukautumaan poliittisiin olosuhteisiin siten, että toimeenpanovalta keskittyy pääministerille. Tämä oli Ranskassa seurausta siitä, ettei valtion perustoimintoja kuten oikeusjärjestyksen kehittämistä lainsäädäntötoimin ja valtiontalouden rahoittamista voida järjestää presidentin toimivaltuuksien puitteissa ilman parlamentin aitoa kuulemista.

Käytännössä presidentiksi juuri valittu Macron joutuisi neuvottelemaan huomattavasti ja aidosti enemmän pääministerinsä kanssa,  kuin mitä oli edellisellä kaudella, kun pääministeri tuli samasta puolueesta Macronin kanssa. Ensimmäisen kerran cohabitation-tilanteeseen ajauduttiin v.1986, kun presidentti Francois Mitterrand joutui nimittämään pääministeriksi arkkivihollisensa maltillisen oikeiston Jacques Chiracin.

Puoluekentän hajanaisuus lisää epävarmuutta luoda vakaa hallitus

Ranskan poliittinen kenttä on edelleen sekasortoisessa tilanteessa, kiitos Macronin viiden vuoden takaisen demokraattisen vallankaappauksen. Paradoksaalisesti Macron joutuu elämään seuraavat viisi vuotta hänen  itsensä aiheuttaman ongelman kanssa. Kumpikaan entisistä mahtipuolueista – Sosialistit ja maltillinen oikeisto – eivät ole toipuneet ennalleen edellisten vaalien järkytyksistä, jonka Macron puolueineen aiheutti.

Sosialistit pyyhkäistiin viisi vuotta sitten kartalta ja nyt puoluetta ei juurikaan ole olemassa. Presidentinvaaleissa sosialistien ehdokas Anne Hidalgo sai ainoastaan  n.2% äänistä. Tasavaltalaisten tilanne on samanlainen: puolueelle ei ole luvassa kummoistakaan vaalitulosta ja presidentinvaali meni niin ikään penkin alle. Tällä hetkellä vasemmisto yrittää ryhmittyä radikaalin Jean Luc Melenchonin taakse ja Melenchon on itse  ilmoittanut tavoitteekseen pääministerin paikan.

Presidentinvaaleissa äärilaitojen ehdokkaat keräsivät merkittävän äänipotin eli peräti 60 prosenttia äänistä ohjautui heille. Kehityskulkuna ilmiö on merkittävä, joka on luonut yllättävän tilan poliittiseen keskustaan, jossa Macron ja LREM operoivat. Maltillista vasemmistoa ei Ranskassa enää ole, eikä ole  maltillista oikeistoakaan.

Kesäkuun parlamenttivaaleissa Macronilla on paljon pelissä. Sunnuntai-iltana monet kärkipoliitikot ja asiantuntijat pitivät kesäkuun vaaleja presidentinvaalien kolmantena kierroksena.

Keskitien politiikalle on tarvetta

Ranskan viidennen tasavallan historialle on tyypillistä se, että poliittinen keskusta ennen Emmanuel Macronin aikakautta oli heikko ja siihen suhtauduttiin äänestäjienkin suhteen epäillen. Muutosta tähän ei tehnyt vielä  äärioikeiston kannatuksen vakiintuminen osaksi kolmea suurta poliittista puoluetta: Sosialisteja ja maltillista oikeistoa. Sosialistit ovat menettäneet asemaansa pikku hiljaa äärioikeistolle aina 1980-luvun lopulta alkaen ja vuoden 1995 vaaleista lähtien äärioikeisto on ollut esimerkiksi suurin ja suosituin työväenpuolue.

Viisi vuotta sitten kaikki muuttui. Macronin demokraattinen vallankumous suisti raiteiltaan koko vanhan poliittisen eliitin ja kumpikin perinteisistä puolueista sai kuolettavan iskun, josta ne eivät ole enää toipuneet entiselleen.

Samanaikaisesti äärioikeiston kannatus on vakiintunut ja sen edustamat arvot, kuten maahanmuutto- ja islamkritiikki ovat saaneet entistä enemmän jalansijaa ja suosiota myös äärioikeiston ulkopuolelta tulevien äänestäjien parissa. Viime vuosina lukuisat tutkimukset todistavat, kuinka 60 prosenttia ranskalaisista suhtautuu kriittisesti maahanmuuttoon ja suurin piirtein saman verran näkee, että islamin ja tasavaltalaiset arvot ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään.

Kiinnostavaa Ranskan kehitykselle on ollut myös laajemmin oikeistolaistuminen.

Opinion Wayn viime syksynä julkaistun tutkimuksen mukaan vasemmistolaisiksi ranskalaisista koki itsensä enää n. 20 prosenttia, kun taas oikeistolaisiksi ranskalaisista koki itsensä 38 prosenttia. Lukuna se on hieman alle sen, mitä kaikki vasemmistolaiset (kommunistien ehdokkaat, Anne Hidalgo, Melenchon) keräsivät vaalien ensimmäisellä kierroksella.

Vasemmisto kärsii apatiasta, ja uutta nostetta on haettu radikalisoitumisen kautta. Kokoavaksi hahmoksi on noussut  radikaali, voimakkaita tunteita herättävä jo yli seitsemänkymmentävuotias veteraani  Jean Luc Melenchon, jonka ajattelussa voidaan nähdä piirteitä Ison-Britannian radikaalin, politiikasta jo väistyneen Jeremy Corbinin ajatuksista. Kumpikin suhtautuu esimerkiksi markkinatalouteen kriittisesti, hengittäen enemmän tai vähemmän sosialismin ja valtiovetoisuuden  hengessä esimerkiksi talouspolitiikan suunnan suhteen.

Kuten Corbin taannoin, myös Melenchon nauttii suosiota nuoremman äänestäkunnan parissa. Corbinin ja hänen johtamansa Työväenpuolueen menestys ja suosio jäi isossa kuvassa vaatimattomaksi, päättyen heikkoon vaalitulokseen ja lopulta puolueesta erottamiseen rasististen lausuntojen vuoksi.

Ranskan politiikan äärilaitojen nostaessa suosiotaan on selvää, että pragmaattiselle keskustalaiselle politiikalle on sijaa ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin Ranskan historiassa. Macron on toistuvasti halunnut tehdä pesäeron jyrkän ideologiseen politiikkaan, jota niin Le Pen kuin Jean Luc Melenchon tahoillaan ajavat. Macronille työ, yrittäminen ja markkinatalous ovat olleet politiikan keskeisiä arvoja, jotka erottavat hänet selkeästi kahdesta kilpakumppanistaan.

Jäämme toiveikkaana odottamaan, minkä tilan pragmaattinen, maltillinen, keskitien macronilainen politiikka itselleen, Ranskaan ja Eurooppaan raivaa oikeistopopulismin ja radikalismin aikakaudella.

Kirjoittaja, YTT Pekka Väisänen on Ajatuspaja Alkion tutkija, joka on väitellyt Emmanuel Macronin politiikasta Tampereen yliopiston hallintotieteiden, kauppatieteiden ja politiikan tutkimuksen tohtoriohjelmasta.

Kirjoittaja