Poliittinen keskusta – eilen, tänään ja huomenna
Sijoittuminen poliittiseen keskustaan on aina tarkoittanut mahdollisuutta tehdä yhteistyötä yli vasemmisto-oikeisto jakolinjan. Oli sitten kyse agraaritaustaisista, liberalismin traditiosta ammentaneista tai, kuten Suomen tapauksessa, vihreistä puolueista.
Keskustaan sijoittuvat puolueet ovat sovittaneet yhteen markkinaliberalistisia käsityksiä ja hyvinvointivaltiota ajavaa sosialidemokratiaa, olleet tasapainottava voima vasemmiston ja oikeiston välissä. Parhaimmillaan keskustavoimat ovat mahdollistaneet hyvinvointivaltion rakentamisen yhteiskunnan eri luokkia ja ammattiryhmiä silmällä pitäen.
Viimeisen 50 vuoden aikana esimerkiksi elinkeinorakenteen muutos, globalisaatio, puoluekentän sirpaloituminen ja napaistuminen, uusien asiakysymysten, kuten ilmastonmuutoksen ja maahanmuuton politisoituminen, äänestäjien liikkuvuuden lisääntyminen ja puolueuskollisuuden heikkeneminen ovat kuitenkin muuttaneet poliittista toimintaympäristöä ja keskustan puolueet ovat joutuneet rakentamaan identiteettiään uudestaan.
Liberaalipuolueita on haastanut ideologian tyhjentyminen puolueiden edistämien periaatteiden muodostuttua länsimaisissa liberaalidemokratioissa lähes kaikkia puolueita yhdistäviksi periaatteiksi ja vihreitä murtautuminen ulos yhden asian puolueen lokerosta.
Agraaritaustaisista puolueista Suomen keskusta on onnistunut luomaan nahkansa suurten kaupunkien ulkopuolisten reuna-alueiden puolueeksi, kylmän sodan päättymisen murrosvaiheessa vakautta uhkuneeksi vaihtoehdoksi ennennäkemättömälle sinipunahallitukselle ja osin samassa valtionhoitajapuolueen traditiosta ponnistavassa hengessä finanssikriisin laineilla populismin ja polarisaation paineessa vuonna 2015.
Valta-asemia taannut joustavuus puoluekentän keskellä on kuitenkin napaistuneessa poliittisessa ilmastossa näyttäytynyt myös linjattomuutena ja kyvyttömyytenä ottaa kantaa. Tästä ovat osoituksena menestyksen jälkeen koetut kannatusalhot.
Etenkin 2000-luvulla napaistuminen on johtanut puolueryhmittymien, blokkien, syntymiseen myös sellaisiin poliittisiin kulttuureihin, joissa tämä ei perinteisesti ole ollut tapana.
Yksinkertaistettuina progressiivinen vasemmisto ja konservatiivinen oikeisto ovat sisäisesti hajanaisia ja kilpailevat samoista äänestäjistä ryhmittymien sisällä, mutta joutuvat kilpailemaan myös blokkien väliin asettuvista äänestäjistä. Tässä asetelmassa keskustapuolueet ovat olleet ongelmissa.
Tutkimukset esimerkiksi suomalaisen äänestäjäkunnan napaistumisesta antavat kuitenkin toivoa keskustaan sijoittuville toimijoille. Polarisaatio ei suurelta osin ole ideologista, vaan affektiivista eli tunnepohjaista. Se, ettei erimieltä olevan kanssa edes haluta keskustella ja yrittää ymmärtää, on lisääntynyt. Ajatus siitä, että vastakkainen mielipide on lähtökohtaisesti tuomittava ja ulossuljettava estää politiikassa vaadittavan kompromissiajattelun.
Tässä affektiivisen polarisaation maailmassa keskustapuolueiden edustama sovitteleva ja maltillinen traditio voi pitkässä juoksussa olla etu. Se tarjoaa mahdollisuuden hakea uutta poliittista ilmettä esimerkiksi keskellä olemisen avoimesta politisoimisesta.
Sen sijaan, että se esitetään pragmaattisena politiikan teon tyylinä, kyvystä sovitella, olla maltillinen ja katsoa asioita monelta kantilta voisi tehdä poliittisen tavoitteen ja hyveen, avoimesti ideologisen vaihtoehdon. Keskellä oleminen olisi laitojen ohella ei vain keskiarvo vaan, asemoitumisen vaihtoehto.
Kirjoittaja: Jenni Karimäki
VTT Jenni Karimäki on puolue- ja aatehistoriaan erikoistunut yliopistotutkija, joka työskentelee Helsingin yliopistossa.
